Viidakkorumpu: Synnytyssali

Kolme viikkoa synnärissä on vierahtänyt nopeasti ja perjantaina haikeudella jätimme hyvästit synnytytysosastolle ja sen huikealle henkilökunnalle. Viimeinen päivä, tai oikeastaan koko viikko on ollut todella hektinen. Aamulla ennen yhdeksää olimme jo osallistuneet kolmen synnytyksen hoitoon, jotka kaikki olivat riskisynnytyksiä. Vauvoja tuotiin virvoitteluun peräkanaa koko aamupäivän, toinen toistaan huonommassa kunnossa. Kaikki kuitenkin saatiin virkoamaan.

Kun tilanne viimein hetkeksi rauhoittui, niin pidettiin henkilökunnan kesken pieni jäähyväistuokio. Tarjosimme heille salmiakkia, jota myöhemmin löytyi syljettynä ympäri sairaalaa: lattioilta ja lavuaareista. :D

Jäähyväisten hetkellä molemmilla meillä taisi olla hieman roska silmissä, sen verran tärkeäksi osasto oli muodostunut. Osaston ihana henkilökunta on ollut meitä kohtaan aivan mahtavia. Luvattiin käydä välillä vierailemassa antenataaliosastolta.

Harjoittelun aikana opittiin paljon enemmän mitä osasimme kuvitellakaan. Etukäteen mietitytti, millaisia hoitokäytäntöjä Malawissa on ja opitaanko me täällä mitään mikä on Suomalaisessa sairaalassa käyttökelpoista. Olemme kuitenkin päässeet hoitamaan melkein kaikkea mahdollista ja täällä saadut opit vasta ovatkin hyödyllisiä. Täällä kun ei fiiniä hoitovälineistöä ole, niin kaikki tehdään omin käsin. Ollaan opittu tarkkailemaan synnyttäjää ja synnytystä aivan eri tavalla kuin Suomessa. Kun käytössä ei ole monitoreita, mennään vaistojen varassa: sen mitä nähdään, kuullaan, tunnetaan ja haistetaan. (Kyllä, hajuaisti on tässä hommassa aika keskeisessä asemassa.) Monesti keskenämme totesimme jo ennen varsinaisten ongelmien ilmaantumista, että jotakin taitaa olla vialla. Tiiviillä seurannalla ja nopealla reagoinnilla pystyimme myös ennaltaehkäisemään monia ikäviä tilanteita.

Päivät synnytyssalissa ovat pitkiä. Bussi lähtee kampuksen pihasta noin seitsemän aikaan ja palaa illalla viiden jälkeen. Päivä koostuu kahdesta työrupeamasta, aika ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Töihin tultaessa kiersimme osaston kymmenen huonetta läpi ja valitsimme huoneen, jossa kiireellisimmin tarvittiin kätilöä. Yleensä aamulla huoneissa ei ole ketään, jos sillä hetkellä ei ponnisteta.

Monesti löysimme myös äidin yksin ponnistamasta tai vauva oli jo syntynyt sängylle. Työtahti on tiuha, ja tilanteet muuttuvat jatkuvasti. Välillä vastaanottoaulasta kuuluu huuto: "Apua huoneeseen X" tai "Elvytys!". Silloin nopeasti auttamaan ja oma synnyttäjä saa hetken pärjätä omillaan. Synnytyksen jälkeen siirryimme heti hoitamaan seuraavaa synnyttäjää tai useampia samanaikaisesti. Kiireisinä päivinä huoneiden lattiat ovat täynnä synnyttäjiä, ja joku saattaa kontata vastaanottoaulassa vastaan.

Lounastauko oli ihana hengähdystauko aamupäivän tohinan jälkeen. Iltapäivällä töihin palatessa tuntui, että voimat ovat aika vähissä. Kuitenkin työn imuun päästyämme aika kului taas nopeasti. Rauhallisempina hetkinä kaikki opiskelijat parveilivat synnytyshuoneissa potilaita etsien. Osaston ollessa tyhjempi saattoi erikoisemmissa synnytyksissä olla läsnä jopa 16 henkilöä yhden hengen huoneessa.

Hoitokulttuuri täällä on hyvin erilainen kuin Suomessa. Potilashuoneissa käydään vilkkaampina päivinä tekemässä vain välttämättömät tutkimukset - jos ehditään. Avautumisvaiheen hoitona on sisätutkimus 4 tunnin välein, supistusten, pään laskeutumisen ja lapsiveden värin seuranta tunneittain ja sikiön sydänäänten kuuntelu kätilön torvella puolen tunnin välein. Seurannat harvoin toteutuivat näin tiheästi. Kuitenkin useampaan otteeseen saimme noottia siitä, että teemme sisätutkimusta liian varhain, esimerkiksi 5-15 minuuttia liian aikaisin. Tämä kummastutti meitä, sillä olemme Suomessa tottuneet tekemään sisätutkimuksia tarpeen, eikä kellon mukaan. Aikaistetusti teimme sisätutkimuksia täälläkin vain, mikäli synnyttäjä jo selvästi ponnisti.

Kipulääkkeitä osastolla ei ole. Kivunlievityksenä jotkut kätilöt hierovat synnyttäjien selkiä. Tukihenkilöt, jotka yleensä ovat synnyttäjien äitejä tai anoppeja monesti vain nauroivat synnyttäjän kärsimykselle ja valitukselle. Synnyttäjien puolisoita emme osastolla nähneet. Ainoat miespuoliset henkilöt osastolla olivat kätilöitä tai lääkäreitä.

Osastolla hoitovälineiden saatavuus oli hyvin vaihtelevaa. Meillä oli aina mukana omat hanskat, maskit, essut sekä kätilön torvet ja lämpömittari. Kannoimme mukana myös omaa saippuaa ja käsidesiä. Käsidesiä ei osastolla koskaan ollut, saippuan näimme kolmena päivänä. Hoitotyössä käytimme aina triplahanskoja mahdollisten verialtistusten varalta. Välineet loppuivat aina kesken päivän ja niitä juostiin viereisissä huoneissa etsimässä. Paljon myös improvisoitiin. Opimme käyttämään kestokatetrin virtsankeräyspussina kertakäyttökumihanskaa, joka aina falskasi. Opimme myös, että mikäli steriiliä vettä ei ole saatavilla, voi ballongin täyttää potilaan virtsalla. Episiotomiat leikattiin partaterällä, joskus myös napanuorat. Käytettyjä neuloja ja teriä lojui monesti potilaiden vuoteissa muiden hoitajien jäljiltä. Tämän tavan koimme erityisen inhottavana.

Täällä steriili on "steriiliä" ja puhdas "puhdasta". Kätilöt olivat tarkkoja siitä, että "steriileihin" pumpuleihin kosketaan vain niille varatulla instrumentilla, ei käsin. Instrumentti oli kuitenkin päivästä toiseen sama ja likainen. Pumpulit myös pyöriteltiin kätilöiden toimesta paljain käsin palloiksi. Tosi steriiliä.

Osastolla saattoi mennä monta kertaa päivässä sähköt poikki. Onneksi päivät ovat valoisia, eikä sähkövirtaa vaativia hoitolaitteita juuri ole. (Paitsi vauvojen happikone). Viimeisenä päivänä myös vesi oli pitkään poikki.

Näistä puitteista ja resursseista huolimatta kätilöt tekevät uskomatonta työtä. Osastolla on pakko priorisoida ketä hoitaa ensin, eikä kaikille riitä yhtä paljon aikaa. Hätätilanteet kätilöt monesti tuntuivat haistavan pitkältä ja hoitivat niitä rutiinilla. Osastolla voi törmätä kaikenlaisiin tapauksiin napanuoraprolapseista ablaatioihin ja kohturuptuuroihin. Yleensä nämä tilanteet tunnistettiin varhain ja saatiin hoidettua. Ihailemme kätilöiden tarmokkuutta ja jaksamista. Eipä tarvitse Suomeen palatessa omista työoloista niin paljoa valittaa.

Oman haasteensa harjoittelujaksoon toi se, että kaikki yllä mainittu tapahtui pääasiassa paikallisella Chichewan kielellä. Hoitohenkilökunta puhui meille englantia omalla aksentillaan. Potilaistamme yksi osasi englantia. Osaammepa sanoa chichewaksi muutaman keskeisen sanan, kuten 'ponnista', 'äiti', 'vauva', 'älä ponnista' sekä 'kipu'. Näillä ja elekielellä pääasiassa mentiin.

Lopuksi vielä kuvia synnäristä: