Antekuulumisia

Tää viikko ollaan oltu antenataaliosastolla, jossa tehdään yhteensä kolme viikkoa harjoittelua. Osasto tuntuu synnärin jälkeen oudon rauhalliselta. Ei sillä, potilaita on hirveästi mutta suurin osa vain odottelee synnytyksen käynnistymistä. Täällä ollaan kuitenkin ehditty vähän tutustua odottajiin, jotka innoissaan opettavat meille paikallista kieltä, chichewaa. Oman hauskuutensa työhön tuo se että tutut odottajat moikkailevat käytävillä ja pyytävät meitä potilashuoneeseen hengailemaan.

Osasto koostuu viidestä potilashuoneesta, joihin odottajat jaetaan terveydentilan mukaan. On huoneet malaria- ja anemiapotilaille, raskausmyrkytyksille ja paineilijoille, tarjontavirheille ja vuotaville sekä sektiokandidaateille, odottajille latentissa vaiheessa sekä niille jotka muuten vaan odottelevat synnytystä. Huoneissa on ehkä 8 sänkyä kussakin, mutta yleensä lattiat ovat täynnä patjoja, joilla äidit siskonpedissä loikoilevat.

Päivä koostuu aamulla lääkärinkierrosta ja iltapäivällä lounaan jälkeen kuuntelemme yleensä kahdestaan koko osaston odottajien vauvojen sydänäänet. Aamupäivä on yleensä rauhallinen, mutta iltapäivät on kunnon hulinaa ja liukuhihnatyötä. Äidit jonottavat tutkimushuoneen oven takana vuoroaan. Otamme vastaan kaksi äitiä kerrallaan vierekkäisille vuoteille, kuuntelemme sydänäänet ja kirjaamme ne sekaville paperilapuille. Sitten läpsystä vaihto ja seuraavat äidit sisään. Välillä joku saattaa pyytää sisätutkimusta kaiken rumban keskellä. Sitten vasta pingotaankin kun huomataan synnyttäjän olevan 10cm auki, papereiden olevan hukassa ja vedet losahtavat tutkimuspöydälle. Synnytysosastolle äitien pitää kävellä kantaen omat tavaransa. Eräs uudelleensynnyttäjä konttasi koko matkan meidän jännittäessä ehditäänkö synnäriin ja miksei pakattu hanskoja taskuun.

Tänään päästiin seuraamaan Malawilaisen leikkaussalin toimintaa päiväksi. Kokemus oli aikamoinen. Näimme kaksi sektiosynnytystä ja yhden synnytyksen jälkeisen kaavinnan. Kumpikaan sektoiduista vauvoista ei selvinnyt. Toiselta emme enää toissapäivänä löytäneet sydänääniä ja poikkitilan vuoksi päädyttiin elektiiviseen sektioon. Toinen menehtyi napanuoraprolapsiin. Tuntuu epäreilulta, että täällä ei ole tarpeeksi lääkkeitä ja välineitä saatavilla ja siitä syystä hoidoin saaminen voi viivästyä ja hoidon laatu kärsii.