Kehitysmaamatkailua - Äiti, älä lue tätä! :D

Kaikille tiedoksi: pyrimme olemaan reissatessa varovaisia. Täällä asiat harvoin kuitenkaan menee aivan suunnitelmien mukaan ja siksi menomatka oli tällä kertaa hieman seikkailua.

Rankan ensimmäisen anteviikon päätteeksi lähdettiin järvelle lomailemaan. Livistettiin perjantaina jo lounaalta minibussiin, jonka lähtöä saatiin odottaa kaksi ja puoli tuntia. Miten se pääsikin meiltä unohtumaan, että ei kannata maksaa matkaa ennen kuin bussi lähtee liikkeelle? Haksahdettiin meille jo tuttuun jekkuun; täyden näköisessä bussissa ei ollutkaan oikeita matkustajia, vaan kuski oli maksanut ihmisille siitä, että he istuvat bussissa jotta se näyttäisi täydeltä. Toisen bussin lähtöä kateellisena katsellessa ja omamme lähtöä tuntikaupalla odotellessa saimme oppitunnin, jota emme heti unohda.

Tämä aikataulun viivästys johti siihen, että matkamme viimeiset tunnit taitoimme pimeässä. (Täällä on todellakin pimeää, ei mitään katuvaloja tai muitakaan kuin ajovalot.) Lilongwesta lähtiessä meille sanottiin että bussi vie meidät perille asti, mutta kappas vaan, keskellä ei mitään meidät ohjataan toiseen minibussiin, jonka määränpäästä emme saaneet selvää. Kyselimme kanssamatkustajilta saammeko perillä taksin hostellille. Vastaukseksi saatiin naureskelua jostain moottoripyöristä (?) jota pidimme siis vitsinä.

Jälleen bussi pysähtyi pimeään, keskelle ei mitään. Vastassa oli n. 15 kevaria kuskeineen ja innokkaat auttajat köyttivät jo kassejamme pyöriin kiinni. Pikavilkaisulla totesimme pyörien, kypärien ja tien olevan pelottavassa kunnossa, puhumattakaan vallitsevasta pimeydestä. Koitimme vielä mutista taksista, mutta nauraen meille kerrottiin että tämä on ainut kulkutapa. Hieman hirvitti; emme olleet varmoja mihin meidät oli tiputettu ja minne olimme menossa. Eipä siinä kuitenkaan hirveästi vaihtoehtoja ollut. Ei muuta kuin hölskyvä kypärä päähän ja kyytiin! Alkujärkytyksestä toivuttuamme aloimme kuitenkin nauttia matkanteosta.

Pilkkopimeässä päällemme avautuva tähtitaivas oli upea. Kuumassa bussissa istumisen päälle oli ihanan virkistävää tuntea tuulenvire lämpimässä kesäyössä. Tie oli kuoppainen ja mäkinen. Jyrkissä ylämäissä piti aina ajatella kevyitä ajatuksia, ettei pyörä hyydy. Parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen alkoivat rantaviivan valot erottua. Lopulta pääsimme ehjin nahoin hostellille. Hostelli oli tosi viihtyisä. Istuttiin rantanuotiolla iltaa paikallisten musisoidessa ja jutskattiin muiden matkailijoiden kanssa. Törmättiinpä myös erääseen Sambiassa tapaamaamme pariskuntaankin.

Aamulla herätessämme kävimme ensimmäisenä katsastamassa maisemat, sillä yöllisen matkanteon vuoksi meillä ei ollut aavistustakaan minkälaisessa paikassa olemme. Ihanaahan siellä oli. Kirkasta vettä ja rantaa silmänkantamattomiin. Aamupäivä köllittiin rannalla ja uitiin järvessä. (Meillä on loistenkarkoituspillerit jo odottamassa :D). Lounaan jälkeen vuokrattiin paddleboardit ja melottiin järvelle katselemaan värikkäitä kaloja, joista Malawijärvi on kuuluisa. Päivä oli ihana ja illalla jatkoimme rentoutumista viinilasien äärellä hostellin rantaterassilla.

Sunnuntaiaamuna jouduttiinkin jo pakkaamaan kimpsut ja kampsut, sillä emme halunneet joutua matkaamaan pimeässä takaisin. Kevaritaksit taas alle ja Monkey Bayta kohti. Opimme nopeasti, mistä paikka on saanut nimensä. Leijonakuningasmaisemissa ajellessamme paviaanit laiskottelivat tien laidalla sankoin joukoin. Iinan onneksi olimme pyörien selässä! Paluumatka oli sitä mitä täällä aina. Oli minibussia, lava-autoa ja taas muutama minibussi, mutta perille päästiin ja vielä valoisan aikaan.

Paluukyyti ja kiva kuski. Huom! kypärät :D

Ainon uimahyppy

Iina laudalla

"Bussipysäkillä"

Antekuulumisia

Tää viikko ollaan oltu antenataaliosastolla, jossa tehdään yhteensä kolme viikkoa harjoittelua. Osasto tuntuu synnärin jälkeen oudon rauhalliselta. Ei sillä, potilaita on hirveästi mutta suurin osa vain odottelee synnytyksen käynnistymistä. Täällä ollaan kuitenkin ehditty vähän tutustua odottajiin, jotka innoissaan opettavat meille paikallista kieltä, chichewaa. Oman hauskuutensa työhön tuo se että tutut odottajat moikkailevat käytävillä ja pyytävät meitä potilashuoneeseen hengailemaan.

Osasto koostuu viidestä potilashuoneesta, joihin odottajat jaetaan terveydentilan mukaan. On huoneet malaria- ja anemiapotilaille, raskausmyrkytyksille ja paineilijoille, tarjontavirheille ja vuotaville sekä sektiokandidaateille, odottajille latentissa vaiheessa sekä niille jotka muuten vaan odottelevat synnytystä. Huoneissa on ehkä 8 sänkyä kussakin, mutta yleensä lattiat ovat täynnä patjoja, joilla äidit siskonpedissä loikoilevat.

Päivä koostuu aamulla lääkärinkierrosta ja iltapäivällä lounaan jälkeen kuuntelemme yleensä kahdestaan koko osaston odottajien vauvojen sydänäänet. Aamupäivä on yleensä rauhallinen, mutta iltapäivät on kunnon hulinaa ja liukuhihnatyötä. Äidit jonottavat tutkimushuoneen oven takana vuoroaan. Otamme vastaan kaksi äitiä kerrallaan vierekkäisille vuoteille, kuuntelemme sydänäänet ja kirjaamme ne sekaville paperilapuille. Sitten läpsystä vaihto ja seuraavat äidit sisään. Välillä joku saattaa pyytää sisätutkimusta kaiken rumban keskellä. Sitten vasta pingotaankin kun huomataan synnyttäjän olevan 10cm auki, papereiden olevan hukassa ja vedet losahtavat tutkimuspöydälle. Synnytysosastolle äitien pitää kävellä kantaen omat tavaransa. Eräs uudelleensynnyttäjä konttasi koko matkan meidän jännittäessä ehditäänkö synnäriin ja miksei pakattu hanskoja taskuun.

Tänään päästiin seuraamaan Malawilaisen leikkaussalin toimintaa päiväksi. Kokemus oli aikamoinen. Näimme kaksi sektiosynnytystä ja yhden synnytyksen jälkeisen kaavinnan. Kumpikaan sektoiduista vauvoista ei selvinnyt. Toiselta emme enää toissapäivänä löytäneet sydänääniä ja poikkitilan vuoksi päädyttiin elektiiviseen sektioon. Toinen menehtyi napanuoraprolapsiin. Tuntuu epäreilulta, että täällä ei ole tarpeeksi lääkkeitä ja välineitä saatavilla ja siitä syystä hoidoin saaminen voi viivästyä ja hoidon laatu kärsii.

Viktorian putoukset

Torstaina kävimme Victorian putouksilla. Heti portilla Iina joutui paviaanin hyökkäyksen kohteeksi. Tiesimme kyllä, että paviaanit voivat olla aggressiivisia jos pitää ruokaa esillä. Emme kuitenkaan osanneet kuvitella, että ilman mitään erityistä ärsykettä paviaani vain hyökkää ja repii laukun palasiksi. Saaliiksi paviaani sai avaamattomat sipsipussit, proteiinijuoman ja puuterin. Paikalliset kertoivat tämän olleen vasta varoitus paviaaneilta, ja että paviaanit todennäköisesti hyökkäävät vielä toistamiseen. Hankimme ritsan itsepuolustustarkoituksiin, ja Iina valmistautui selfietikulla löylyttämään tunkeilevat paviaanit.

Vietimme päivän ihaillen putouksia eri suunnista. Piipahdimmepa Zimbabwenkin puolella Livingstonen siltaa pitkin. Maisemat olivat mahtavat. Sambian puolella putouksia vettä oli niukasti, mutta Zimbabwen puoli kuohui. Tiesimme kuitenkin pääsevämme seuraavana päivänä aitiopaikalle katsastamaan kuohuja.

Juhlistimme ensimmäistä kuukautta Afrikassa viinin merkeissä. Päädyimmepä muutaman reissaajan kanssa baariin ja yöuinnillekin.

Siinä sitten perjantai-aamuna vähäisten yöunien jälkeen herättiin aamu-uinnille Victorian putouksessa. Reissu alkoi luksushotellin pihassa, jonka rantaterassilla ihastelimme joessa sukeltelevia virtahepoja. Meidät vietiin veneellä Livingstonen saarelle, josta meidät laitettiin uimaan putouksen reunalla sijaitsevalle Devil’s poolille. Tuntui käsittämättömän hurjalta uida maailman mahtavimman vesiputouksen partaalla. Virtaus oli paikoin kova, mutta niin me vaan uitiin perille joutumatta putoukseen. Silti varmaan pelottavin osuus oli olla vedessä putouksen reunalla ja katsoa suoraan alas putouksen kuohuihin. Koimme mahtavaa voitonriemua ja adrenaliinihuumaa, tunne oli sanoinkuvaamaton. Palattuamme molemmilla tärisi kädet. Uinti putouksessa oli ehdottomasti yksi siisteimmistä asioista mitä ollaan koskaan päästy tekemään.

Iltapäivällä hengailtiin muiden reissaajien kanssa hotellien altaalla lämpötilan ollessa vaatimattomat 36 astetta. Iltapäivällä lähdettiin takaisin Lusakaan, ja seuraavana päivänä Malawiin.

Loma oli aivan ihana. Ollaan tyytyväisiä, että otettiin synnärin jälkeen kunnon hengähdystauko. Reissuun lähdettiin ilman suuria odotuksia tai erityistä valmistautumista. Emme osanneet odottaa, että se olisi ollut näin upea kokemus. Vaatimattoman elämämme Malawissa jälkeen Sambia tuntui erityisen luksukselta.

Ennen selfietikun hajoamista :D

Livingstone sillalla. Laukku vielä ehjänä.

Maisemia sillalta.

Piipahdus Zimbabween

Kuivana kautena putouksissa on vähemmän vettä Sambian puolella

Pidemmällä Zimbabwen puolella kuohut, jossa myös Devil's pool

Itsepuolustusta paviaaneja vastaan

The boiling Pot. Olipahan haikkaus.

Iinan laukun jämät paviaanin jäljiltä

Hostellin pooli, jossa myös yöuinti ;)

Seepruliini

Ainoa vähän jänskäs 

Voitonriemua

Ihmettelyä reunalla

Lomaa - Sambia !

Ei olla hetkeen blogia päivitetty, ollaan oltu reissussa.

Viime tiistaina lähdettiin Sambiaan lomailemaan. Bussi Lusakaan lähti klo 5.30, ja meillä oli herätys kolmelta aamuyöllä. Rento alku lomalle. Malawilaisittain bussi ahdettiin aivan täyteen, ja ihmisillä oli omia istuimia mukanaan siltä varalta, että saavat käytäväpaikan. 14 tunnin matkaa ei olisi kiva viettää seisten käytävällä. Bussin ovien avautuessa kaikki rynnivät sisään. Onneksi ollaan jo sen verran afrikkalaistuttu, että ei jääty kainostelemaan, vaan kyynärpäät edellä sisään ja istumapaikoille.

Lähtiessä bussi ei ollut vielä ylitäytetty, mitä ihmettelimme. Ehdimme matkustaa viitisen minuuttia, kun bussi pysähtyi ja sisään hyppäsi lauma Sambialaisia nunnia. Käytävä täyttyi nunnista, jotka aloittivat matkan rukouksella. Nunnat vastasivat bussin viihdeosuudesta laulamalla pitkin matkaa.

Malawissa olemme vaaleaihoisina saaneet paljon huomiota, niin myös nytkin. Ainon takana koko matkan istunut nunna hivutti tasaisin väliajoin kätensä hivelemään Ainon käsivartta. Aino ei ollut tästä toistuvasta huomionosoituksesta kovin innoissaan. Myös paluumatkalla pikkutyttö veti Iinaa ponnarista ilmeisesti kokeillakseen miltä vaaleat hiukset tuntuvat.

Päivän kuumimmat tunnit menivät bussissa, jossa ei ole ilmastointia eikä vessaa. Sambian rajalla bussi pysähtyi, ja jouduimme kävellen ylittämään rajan. Viisumia hankkiessamme meiltä mitattiin kuume ilmeisesti ebolan tai muiden tartuntatautien varalta. Seinillä oli paljon julisteita ebolan oireista, tarttumisesta ja ennaltaehkäisystä, sekä hivistä. Tiskillä oli myös ihmetykseksemme ilmaisia naisten kondomeja.

Matkan aikana oli muutamat pissatauot, mutta emme uskaltaneet juoda oikein mitään, koska emme tiedä milloin seuraava tauko on. Matkalla oli uuvuttavan kuuma, ja jälkikäteen tajusimme olleemme todella alinesteytettyjä. Tauoilla kaikilla oli kiire ulos, ja sama rynnimiskaaos toistui. Nunnat olivat yllättävän rajuja otteissaan, ja jyräsivät meitä perinteisellä afrikkalaisella ruumiinrakenteellaan. Huumori meinasi välillä loppua, kun täydellä käytävällä jossa ei pääse eteen eikä taakse, nunnat puskivat kookkailla povillaan meitä eteenpäin. Muutenkin oli jo tarpeeksi kuuma, ahdasta ja halu päästä pois bussista.

Yllätyimme siitä, miten erilainen Sambia on Malawiin verrattuna. Lusaka tuntui ihan suurkaupungilta Lilongwen jälkeen. Koska Malawissa mainostaminen hoidetaan lähinnä kirjoittamalla puunrunkoihin tai maalaamalla muureihin, niin Sambiassa yllätyimme valomainostauluista ja valtavista älypuhelinmainoksista. Sambiassa tuntui olevan enemmän tarjolla ”luksustuotteita”, ja meille tuli tunne, että äärimmäisen köyhyyden lisäksi maassa on myös vaurautta, etenkin kaupungeissa. Aino lukikin paikallisesta sanomalehdestä, että kuilu hyvätuloisten ja köyhien välissä on suuri jopa afrikkalaisessa mittakaavassa.

Yöunet nukuimme pitkän matkan jälkeen Lusakassa hostellissa, josta aamulla matka jatkui kohti Livingstonea. Kohtalokas virke oli valita bussiyhtiö, joka osoittautui yltiöuskonnolliseksi. Meille ihan uusi konsepti oli ”matkasaarnamies”, joka ensimmäiset 40 minuuttia matkasta saarnasi huutaen. Saarnamiehen lähentyessä meitä huutaen ”sister, sister!”, vajosimme syvemmälle tuoleihimme, Iina esitti nukkuvaa ja Aino laittoi korvatulpat korviin. Tämä tuomittiin synniksi. Äänekäs saarnamies keräsi myös itseoikeutetun kolehdin. Sattumalta olimme molemmat juuri umpiunessa ;) Loput 8 tunnin matkasta bussissa soi täysillä laulut, kuten ”thank you Jesus”, ”My Lord and saviour”, ”I love you, God”. Siinä pauhussa tuli suorastaan ikävä Lilongwen bussin nunnia.

Livingstonen hostellilla oli keittiö, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa Afrikassa olomme aikana kokkaamaan itse valittua ruokaa. Voittaa jopa pizzatiistain.

Malawilaista käsityötä: Bussiyhtiön logo istuinsuojassa

Lilongwen bussiasema aamuyöstä. Lämmittelyä roskia polttamalla.

Nunnat

Iina erityisen miellyttävän vessakokemuksen jälkeen :)

Synnytyssali

Kolme viikkoa synnärissä on vierahtänyt nopeasti ja perjantaina haikeudella jätimme hyvästit synnytytysosastolle ja sen huikealle henkilökunnalle. Viimeinen päivä, tai oikeastaan koko viikko on ollut todella hektinen. Aamulla ennen yhdeksää olimme jo osallistuneet kolmen synnytyksen hoitoon, jotka kaikki olivat riskisynnytyksiä. Vauvoja tuotiin virvoitteluun peräkanaa koko aamupäivän, toinen toistaan huonommassa kunnossa. Kaikki kuitenkin saatiin virkoamaan.

Kun tilanne viimein hetkeksi rauhoittui, niin pidettiin henkilökunnan kesken pieni jäähyväistuokio. Tarjosimme heille salmiakkia, jota myöhemmin löytyi syljettynä ympäri sairaalaa: lattioilta ja lavuaareista. :D

Jäähyväisten hetkellä molemmilla meillä taisi olla hieman roska silmissä, sen verran tärkeäksi osasto oli muodostunut. Osaston ihana henkilökunta on ollut meitä kohtaan aivan mahtavia. Luvattiin käydä välillä vierailemassa antenataaliosastolta.

Harjoittelun aikana opittiin paljon enemmän mitä osasimme kuvitellakaan. Etukäteen mietitytti, millaisia hoitokäytäntöjä Malawissa on ja opitaanko me täällä mitään mikä on Suomalaisessa sairaalassa käyttökelpoista. Olemme kuitenkin päässeet hoitamaan melkein kaikkea mahdollista ja täällä saadut opit vasta ovatkin hyödyllisiä. Täällä kun ei fiiniä hoitovälineistöä ole, niin kaikki tehdään omin käsin. Ollaan opittu tarkkailemaan synnyttäjää ja synnytystä aivan eri tavalla kuin Suomessa. Kun käytössä ei ole monitoreita, mennään vaistojen varassa: sen mitä nähdään, kuullaan, tunnetaan ja haistetaan. (Kyllä, hajuaisti on tässä hommassa aika keskeisessä asemassa.) Monesti keskenämme totesimme jo ennen varsinaisten ongelmien ilmaantumista, että jotakin taitaa olla vialla. Tiiviillä seurannalla ja nopealla reagoinnilla pystyimme myös ennaltaehkäisemään monia ikäviä tilanteita.

Päivät synnytyssalissa ovat pitkiä. Bussi lähtee kampuksen pihasta noin seitsemän aikaan ja palaa illalla viiden jälkeen. Päivä koostuu kahdesta työrupeamasta, aika ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Töihin tultaessa kiersimme osaston kymmenen huonetta läpi ja valitsimme huoneen, jossa kiireellisimmin tarvittiin kätilöä. Yleensä aamulla huoneissa ei ole ketään, jos sillä hetkellä ei ponnisteta.

Monesti löysimme myös äidin yksin ponnistamasta tai vauva oli jo syntynyt sängylle. Työtahti on tiuha, ja tilanteet muuttuvat jatkuvasti. Välillä vastaanottoaulasta kuuluu huuto: "Apua huoneeseen X" tai "Elvytys!". Silloin nopeasti auttamaan ja oma synnyttäjä saa hetken pärjätä omillaan. Synnytyksen jälkeen siirryimme heti hoitamaan seuraavaa synnyttäjää tai useampia samanaikaisesti. Kiireisinä päivinä huoneiden lattiat ovat täynnä synnyttäjiä, ja joku saattaa kontata vastaanottoaulassa vastaan.

Lounastauko oli ihana hengähdystauko aamupäivän tohinan jälkeen. Iltapäivällä töihin palatessa tuntui, että voimat ovat aika vähissä. Kuitenkin työn imuun päästyämme aika kului taas nopeasti. Rauhallisempina hetkinä kaikki opiskelijat parveilivat synnytyshuoneissa potilaita etsien. Osaston ollessa tyhjempi saattoi erikoisemmissa synnytyksissä olla läsnä jopa 16 henkilöä yhden hengen huoneessa.

Hoitokulttuuri täällä on hyvin erilainen kuin Suomessa. Potilashuoneissa käydään vilkkaampina päivinä tekemässä vain välttämättömät tutkimukset - jos ehditään. Avautumisvaiheen hoitona on sisätutkimus 4 tunnin välein, supistusten, pään laskeutumisen ja lapsiveden värin seuranta tunneittain ja sikiön sydänäänten kuuntelu kätilön torvella puolen tunnin välein. Seurannat harvoin toteutuivat näin tiheästi. Kuitenkin useampaan otteeseen saimme noottia siitä, että teemme sisätutkimusta liian varhain, esimerkiksi 5-15 minuuttia liian aikaisin. Tämä kummastutti meitä, sillä olemme Suomessa tottuneet tekemään sisätutkimuksia tarpeen, eikä kellon mukaan. Aikaistetusti teimme sisätutkimuksia täälläkin vain, mikäli synnyttäjä jo selvästi ponnisti.

Kipulääkkeitä osastolla ei ole. Kivunlievityksenä jotkut kätilöt hierovat synnyttäjien selkiä. Tukihenkilöt, jotka yleensä ovat synnyttäjien äitejä tai anoppeja monesti vain nauroivat synnyttäjän kärsimykselle ja valitukselle. Synnyttäjien puolisoita emme osastolla nähneet. Ainoat miespuoliset henkilöt osastolla olivat kätilöitä tai lääkäreitä.

Osastolla hoitovälineiden saatavuus oli hyvin vaihtelevaa. Meillä oli aina mukana omat hanskat, maskit, essut sekä kätilön torvet ja lämpömittari. Kannoimme mukana myös omaa saippuaa ja käsidesiä. Käsidesiä ei osastolla koskaan ollut, saippuan näimme kolmena päivänä.  Hoitotyössä käytimme aina triplahanskoja mahdollisten verialtistusten varalta. Välineet loppuivat aina kesken päivän ja niitä juostiin viereisissä huoneissa etsimässä. Paljon myös improvisoitiin. Opimme käyttämään kestokatetrin virtsankeräyspussina kertakäyttökumihanskaa, joka aina falskasi. Opimme myös, että mikäli steriiliä vettä ei ole saatavilla, voi ballongin täyttää potilaan virtsalla. Episiotomiat leikattiin partaterällä, joskus myös napanuorat. Käytettyjä neuloja ja teriä lojui monesti potilaiden vuoteissa muiden hoitajien jäljiltä. Tämän tavan koimme erityisen inhottavana.

Täällä steriili on "steriiliä" ja puhdas "puhdasta". Kätilöt olivat tarkkoja siitä, että "steriileihin" pumpuleihin kosketaan vain niille varatulla instrumentilla, ei käsin. Instrumentti oli kuitenkin päivästä toiseen sama ja likainen. Pumpulit myös pyöriteltiin kätilöiden toimesta paljain käsin palloiksi. Tosi steriiliä.

Osastolla saattoi mennä monta kertaa päivässä sähköt poikki. Onneksi päivät ovat valoisia, eikä sähkövirtaa vaativia hoitolaitteita juuri ole. (Paitsi vauvojen happikone). Viimeisenä päivänä myös vesi oli pitkään poikki.

Näistä puitteista ja resursseista huolimatta kätilöt tekevät uskomatonta työtä. Osastolla on pakko priorisoida ketä hoitaa ensin, eikä kaikille riitä yhtä paljon aikaa. Hätätilanteet kätilöt monesti tuntuivat haistavan pitkältä ja hoitivat niitä rutiinilla. Osastolla voi törmätä kaikenlaisiin tapauksiin napanuoraprolapseista ablaatioihin ja kohturuptuuroihin. Yleensä nämä tilanteet tunnistettiin varhain ja saatiin hoidettua. Ihailemme kätilöiden tarmokkuutta ja jaksamista. Eipä tarvitse Suomeen palatessa omista työoloista niin paljoa valittaa.

Oman haasteensa harjoittelujaksoon toi se, että kaikki yllä mainittu tapahtui pääasiassa paikallisella Chichewan kielellä. Hoitohenkilökunta puhui meille englantia omalla aksentillaan. Potilaistamme yksi osasi englantia. Osaammepa sanoa chichewaksi muutaman keskeisen sanan, kuten 'ponnista', 'äiti', 'vauva', 'älä ponnista' sekä 'kipu'. Näillä ja elekielellä pääasiassa mentiin.

Lopuksi vielä kuvia synnäristä:

Näkymä synnytyshuoneen ikkunasta. Pihalla nukutaan ja pestään pyykkiä. Sairaalan pihassa käyskenteli vapaana myös kukkoja, kanoja ja kulkukoiria.

Nuori mies 2200 grammaa

Sairaalan pihapiiriä

Sairaalan pihapiiriä

"Neuvolakortti". Huomioi kohta nro 7. "Voidaan säilyttää kilon sokeripussissa".

Vastaanottoaula. taustalla synnytyshuoneet.

Aula. Taka-alalla vauvojen virvoittelupöydät.

Synnytyshuone tyhjillään

Synnytyshuone

Hoitovälinepöytä. Huomaa kätilön torvi.

Hoitajien tauko- ja vaatteidenvaihtotila. (Ei täällä mitään taukoja ole.)

Pyörätuoli Malawilaisittain

Hoitaja lähtenyt tauolle, hilkka ja tukka narikkaan :D

Iina kapaloi vastasyntynyttä

Harjoittelumme viimeinen vauva

Upeat kollegat

Lokki

Synnytyssalissa on lokki.

Lokki on meitä vanhempi opiskelija, joka saapuu aamuisin meitä puoli tuntia-tunnin myöhemmin osastolle. Lokki yleensä hieman kiertelee ja kaartelee selvittämään minkälaisia synnyttäjiä meillä on. Jos lokki näkee jotain mehukasta, itseään kiinnostavaa, alkaa juoniminen.

Alkuun lokki väitti tulleensa "avustamaan" meitä. Olemme tottuneet osastolla työskentelemään parina, ollemme toistemme avustajat, emmekä kokeneet (lokin) avun tarvetta. Kuitenkin tämä avustajamme alkoi ottamaan enemmän ja enemmän tilaa huoneessa. "Tuo sitä, tee tätä, älä tee näin, tee näin." Koska molemmat kärsimme tietämättämme vakavasta kuulon alenemasta, kyseiset ohjeet on HUUDETTAVA meille puolen metrin etäisyydeltä. Sitten puheessa alkaa esiintyä "hänen potilaansa". Ponnistusvaiheen alkaessa lokki yllättäen seisookin vakaasti hoitavan kätilön (tällä kertaa Ainon) paikalla, kädet pelipaikoilla. Tämä ratkaistiin napakalla lantionliikkeellä, jolla lokki saatiin huitaistua alta pois.

Tästä tuohtuneena lokki päättää, että hänen on suoritettava imukuppiulosautto ja lähtee imukuppia hakemaan (täällä muuten todella pelottava kapine). Vauva kuitenkin syntyy sukkelasti kahdella supistuksella Ainon käsiin ja lokki saapuu imukupin kanssa hölmistyneenä ovensuuhun seisomaan. Kiitos siis vaan lokille kaikesta tärkeästä ohjaustyöstä ja päätöksenteosta.

Iltapäivällä Iinan hoitaessa synnytystä, ilmaantuu lokki taas paikalle. Tällä kertaa kotoisasti valmiiksi huutaen. Lokki latelee jälleen liudan ohjeita ja toimii sitten itse päinvastaisesti. Lokkia ei myöskään kiinnosta suomalainen hoitokäytäntö, joka sattuu olemaan maailman kärkitasoa, vaan halveksuen tiuskaisee täällä toimittavan Malawilaisella tavalla. Osaston hoitohenkilökunta on yleensä ollut kiinnostunutta suomalaisesta käytänteestä.

Seuraavana aamuna aamu-uninen lokki liihottaa taas paikalle lähes tuntia meidän jälkeen. Olemme valinneet huoneen, jossa meille on kaksi synnyttäjää, toinen riskisynnyttäjä. Olemme jo hyvän tovin ehtineet perehtyä synnyttäjien hoitohistoriaan ja laatia heille synnytys- ja hoitosuunnitelmat. Lokki huomaa riskisynnyttäjän ja ilmoittaa ottavansa tämän omaksi potilaakseen. Lokki kertoo saavansa tästä hyvän oppimiskokemuksen. Lokin opettaja on samaa mieltä.

Onneksi huoneen hoitava kätilö sattuu olemaan meidän lempparikätilö, joka lyhytsanaisesti toteaa, että ei tule tapahtumaan, tytöt ovat aamusta asti tehneet hoitosuunnitelmaa. Lokki suivaantuu ja häipyy, mutta saapuu aina välillä tarkastelemaan, että varmasti "toimimme oikein".

Jäämme odottelemaan, milloin taas saamme tämän kutsumattoman vieraan valmiiseen pöytään.

Semmoista vaan että...

... Luojan kiitos on (taas) PIZZA-TIISTAI

Kaksi yhden hinnalla. Viikon pelastus ;)

Kahden asunnon loukku

Tän postauksen otsikko vois olla myös tunarointia.

Sunnuntaina poolilla Iinan avain varastettiin - tai niin ainakin luultiin. Avaimessa lukee nerokkaasti kampuksen nimi ja huoneen numero, jotta avaimen mahdollinen löytäjä varmasti tietää mihin oveen avain käy.

Avainta metsästettiin kissojen ja koirien kanssa, mutta maanantaiaamuna jouduimme marssimaan asuntolaa pyörittävän house sisterin puheille. (Yön yli pönkättiin ovi tuoleilla että varmasti ei voro pääse yllättämään.)

Päivä menikin taas odotellessa. Ensin odoteltiin house sisteria, sen jälkeen odotettiin autokyytiä lukkokaupoille. Tulikin jo lounasaika ja jouduimme lounaan jälkeen palaamaan kyytiä odottamaan. Sitten odottelimme asentajaa asentamaan uuden lukon. Asentajan aikataulusta ei ollut selvyyttä ja yllättäen meidät ohjattiin vaihtamaan huonetta viereiseen. Aloitimme muuttourakan ja ihmettelimme kertyneen tavaran määrää,

Uusi huone oli pienempi. Kirjoituspöytä oli sahattu kahtia ja puolikkaat oli sijoitettu eri puolille huonetta. Patjat olivat sänkyihin liian pienet, joten kannoimme patjat mukanamme huoneeseen. Huone kuului aiemmin pissakanadalaisille, joten päätimme hygieniasyistä luututa lattian huolella sekä pestä kaikki tasot. Verhoissa ei ollut kiinnityksiä joten vaihdoimme huoneista verhot päittäin. Toinen vaatekaappi oli hajalla, samoin toinen pistokkeista ja toinen valaisimista. Tunnelma oli aika lannistunut.

Urakan ollessa loppusuoralla, soi Iinan puhelin. Poolilta soitettiin avaimen löytyneen. Kipin kapin house sisterin pakeille ja lähettämään juuri saapunut lukkoseppä matkoihinsa. Iina lähti ylihintaisella riksalla avaimen hakuun ja Aino aloitti takaisinmuuton, vaihtoi verhot, kantoi patjat ja luuttusi lattiat.

Surkuhupaisa tilanne: yli tunnin urakka vain palataksemme lähtöpisteeseen, lukon hinnan verran köyhempänä. Silti illalla omassa huoneessamme päät tyynyyn painaessamme olemme tyytyväisiä.

Hemma bäst!

Vanha koti (hetken) tyhjillään

Uusi (tilapäiseksi jäänyt) koti. Huomaa kirjoituspöydän puolikas.



Kuulumisia

Viikko on mennyt todella nopeasti. Työpäivät kestävät 10 tuntia, ja pimeä tulee jo melkein heti kun pääsemme takaisin kampukselle. Arkipäivisin vapaa-aikamme kuluukin kampuksella Wi-Fissä roikkuen ja pyykkiä pesten. Meitä ennen vaihdossa olleet opiskelijat olivat kertoneet iltojen näin kuluvan, nyt vasta käsitämme mitä he tarkoittivat. Pitkän työpäivän jälkeen voimat ovat aika vähissä.

Toinen viikko synnärissä on mennyt jo enemmän rutiinilla. Ollaan jo alettu tottumaan sairaalan rutiineihin ja käytäntöihin. Asiat, jotka viime viikolla hämmensi (mm. välineiden ja hanskojen loppuminen kesken ja torakoiden juoksentelu ympäri sairaalaa), ovat alkaneet jo tuntumaan normaalilta. Viime viikolla jopa ostimme snackseja kesken synnytyksen saliin tupsahtaneelta kaupustelijalta. Maassa maan tavalla - heh.

Olemme päässeet hoitamaan erilaisia hätätilanteita mm. kouristelevia äitejä ja suuria verenvuotoja, sekä syöksysynnytyksiä joissa vauva yks kaks yhdellä supistuksella syntyy maailmaan. Voitte vaan kuvitella, että kiirettä pitää.

Olemme sentään saaneet jotain aikaankin tällä viikolla töiden lisäksi. Reissusuunnitelmat on selkeytyneet, ja nyt meillä on liput hankittuna Sambiaan Victorian putouksille, Lake of Stars -musiikkifestareille ja Zanzibarille rantalomalle.

Lippujen hankkiminen onkin ollut oma haasteensa. Täällä vain harvat asiat voidaan hoitaa netissä. Bussilippuja Sambiaan hankkiessamme meidät heitettiin riksalla bussiaseman taakse takapihalle, jossa myyjä itse kyhätyn tiskin takaa kirjoitti meille käsin liput. Saa nähdä pääseekö niillä perille saakka, tai ylipäätänsä bussiin. Sen verran afrikkalaiselta toiminta vaikutti.

Viikonloppuna olemme ottaneet rennosti. Tavattiin lauantaina Eurooppalaiset tytöt, joiden kanssa olemme menossa Lake of Stars -festareille. Käytiin heidän kanssaan Wildlife Centerissä katselemassa apinoita, krokotiileja, ja nähtiin pieni vilaus leijonaakin.

Sunnuntaina käytiin taas poolilla ja nyt oli Iinan vuoro käräyttää nahat. Käytiinpä vielä Malawilaisessa KFC:ssa, ja oli ihanaa saada pitkästä aikaa länsimaista roskaruokaa.