Malawilaisesta vieraanvaraisuudesta

Aika täällä on vierähtänyt ja yhtäkkiä huomaammekin jäljellä olevan enää kolme viikkoa reissusta. Meidän puheissakin alkaa pikkuhiljaa esiintyä kotiinlähtöön liittyvät asiat ja tämän ovat huomanneet myös meidän ystävät. On ollut koskettavaa, kuinka meitä on jo tässä vaiheessa muistettu.

Sunnuntaiksi saimme kutsun erään koulumme autonkuljettajan kotiin vierailulle. Kuljettaja on ollut alusta asti meitä kohtaan todella huomaavainen ja kiltti. Hän on niitä harvoja, jotka muistavat meidän molempien nimet, täällä kun yleensä meitä kutsutaan vain ”Iinnoksi”, koska nimemme kuulostavat niin samalta. Hän myös soittelee perään varmistaakseen, että autokyyti on saapunut ja että meillä on kaikki hyvin.

Sunnuntaina laitoimme täällä teettämämme afrikkamekot päälle ja suuntasimme kyläilemään. Meidät haettiin tuktukilla koululta. Perillä meitä odotti pieni talorykelmä, jonka pihalla juoksentelivat lapset, kukot ja kanat. Täällä on ihan tavallista, että kotieläimet juoksentelevat vapaana, jopa sairaalan pihalla ja keskustassakin. Lapset olivat innoissaan nähdessään valkoisia, azunguja.  Koti oli hyvin pieni, mutta kodikas. Kuljettaja kertoi muuttaneensa vasta hiljattain Lilongween ja väestön kasvun vuoksi isoa asuntoa on todella vaikeaa löytää.

Tarkoituksenamme oli juoda iltapäivätee, mutta sähköt olivat poikki. Kuitenkin eteemme loihdittiin kanaa, riisiä, kananmunaa, leipää, mehua, banaania, mangoa, keksejä ja vaikka mitä muuta. Söimme illallista yhdessä ja juttelimme pari tuntia. Saimme kuulla paljon mielenkiintoisia ja hauskoja tarinoita elämästä Malawissa ja Zimbabwessa. Opimme missä kaupungissa ja mihin vuodenaikaan tietyt hedelmät kasvavat, missä on kuuminta, kylmintä ja kauneimmat rannat. Ilta oli todella ihana ja kun mukaamme pakattiin pari kassillista evästä, ei itku ollut kaukana. Täällä ihmiset antavat mielellään siitä vähästäkin, mitä heillä on. Tuntui suorastaan syylliseltä ottaa vastaan ruokaa, etenkin kaiken sen kestitsemisen jälkeen.’

Myös sairaalalla olemme puhuneet vanhoille työkavereille lähestyvästä lähdöstämme. Maanantaina yllätykseksemme eräs entinen työkaverimme antoi meille läksiäislahjaksi kauniit chitenje-kankaat. Emme olleet lainkaan varautuneet tällaiseen muistamiseen ja ele lämmitti todella. Tiistaina käytiin tämän työkaverin ja hänen perheensä kanssa illallistamassa. Ilta oli todella mukava ja perhe lapsineen kerrassaan suloinen.

Tuntuu niin ihanalta, että ollaan saatu tutustua näihin paikallisiin ja tulemme heitä varmasti muistamaan ja ikävöimään. Nyt myös kotiinlähtö tuntuu haikeammalta ja tavallaan konkreettisemmalta. Pikkuhiljaa alkaa myös hiipiä tunne siitä, että aika täällä loppuu kesken. Niin paljon olisi vielä tehtävää.