Viidakkorumpu: An(tenat)aalista

Tää postaus tulee nyt myöhässä kun täällä on ollut sähköt poikki ja wifi poikki ja what not. Enjoy !

Meidän ei-suosikkiharkka antenataaliosastolla on päättynyt. Sen kunniaksi Ainolla on pikku krapula.

Päivät antella kuluivat pääasiassa hitaasti. Siis todella. Aamulla ensin odoteltiin pari tuntia kaikkien töihin saapumista. Sitten keskusteltiin siitä miten itse kunkin yö on sujunut. Nukkuessahan se. Sitten tentattiin meidän chichewan kielen taitoa. Tänäänkin osattiin sanoa hyvää huomenta, kuten eilen. Ja toissapäivänä. Sitten jaettiin huoneet, ei kuitenkaan kaikkina päivinä. Sitten taas odoteltiin. Lääkärin saapuessa tekemään osaston kiertoa, oli meillekin hommaa. Käytiin osaston äidit läpi, tehtiin joitakin tutkimuksia ja niiden pohjalta diagnooseja ja hoitosuunnitelmia. Tiistaisin ja torstaisin tehtiin elektiivisiä sektioita jos leikkurissa oli tilaa. Lääkärin kierron jälkeen oli lounas ja lounaan jälkeen sydänäänien kuuntelurumba.

Pähkinänkuoressa syy miksi tämä ei ollut meidän suosikkiharkka oli oma turhautumisemme. On todella raskasta seurailla, kun asiat joita hoidollisesti pitäisi tapahtua, ei tapahdu. Joskus syynä on resurssien puute, joskus valitettavasti tiedon, taidon sekä motivaation puute. Ja kuka kehtaa Suomessa sanoa terveyskeskusta arvauskeskukseksi, hävetköön. Suomessa on tarjolla niin laadukasta hoitoa sitä tarvitseville.

Osastolla oli kuitenkin muutama työntekijä jotka käyttivät työaikansa potilaiden hyvinvoinnin edistämiseen. Eräs osaava kätilö piti huolen siitä, että pelkkien oireiden tuijottamisen sijaan pyrimme hahmottamaan asioiden syy-seuraussuhteita sekä kokonaistilannetta. Tämä kätilö oli ensimmäinen täällä, joka kannusti meitä ajattelemaan kriittisesti eikä sokeasti luottamaan muiden arvioihin ja tutkimustuloksiin. Kyseinen kätilö myös ehtiessään kokosi osaston äidit yhteen ja piti heille terveysvalistusta. Tämä kätilö oli todella työlleen omistautunut ja omalla työpanoksellaan osoitti, että vähempi ei riitä. Hieno kätilö. Toinen mieluisa työntekijä oli eräs lääkäri, joka opetti meille paljon riskiraskauksien hoidosta.

Ei siellä kuitenkaan pelkkää kurjaa ollut! Kun kerran sitä aikaa oli, niin hengailtiin aika paljon potilaiden kanssa. Huoneessa 2 oli äitejä, jotka olivat pitkään osastolla, monet jopa viikkoja. Näihin äiteihin tutustuimmekin ja vietimme huoneessa paljon aikaa. Oli kiva tuntea potilaat nimeltä ja hekin antoivat meille Afrikkanimet: Patuma ja Nabanda. Harva äideistä puhui englantia, joten he ahkerasti opettivat meille chichewaa ja tenttasivat aiemmin opittua. Huoneessa oli aina hyvä ilmapiiri ja huumorintajuiset äidit nauroivat sekä meille että meidän kanssa.

Osan äideistä kanssa ystävystyimme kielimuurista huolimatta. Pyrittiin käymään mahdollisuuksien mukaan moikkaamassa meidän äitejä synnytyksen jälkeen, eikä siinä aina kyyneliltä vältytty puolin ja toisin. Eräät kaks äitiä, jotka nimesivät meidät bestiksikseen pyysivät meitä nimeämään vauvansa. Se ei ollutkaan mikään helppo nakki, mutta lopulta sopivat Afrikkanimet löytyivät. Hurjan suuri ja aika koskettava luottamuksen osoitus näiltä äideiltä. Myöhemmin äitien keskuudessa syntyikin pienoinen ”trendi” kysyä meiltä lasten nimiä, mutta tuskin kaikki niitä aivan tosissaan pyysivät.

Torstaina, meidän toiseksi viimeisenä työpäivänä huoneen 2 alkuperäisen kokoonpanon äideistä viimeiset operoitiin. Pääsimme vastaanottamaan vauvat leikkaussaliin. Tämä olikin mahtava tapa päättää harjoittelu osastolla.